Pikkulotiksi heti kun kynnelle kykeni

Suupohjan Lotat osallistuivat Lotta Svärd Säätiön tukemalle kuntoutusviikolle Härmän Kylpylässä kevään kynnyksellä maaliskuussa. Kylpyläviikon aikana ehdittiin paitsi muistella sota-aikaa, antaa myös vinkkejä ja toiveita nuoremmille sukupolville.

Pikkulotat Kaisu Pihlaja vasemmalla ja Salme Kakkori hänen vierssään.

Jalasjärveläinen Kaisu Pihlaja oli vasta 6,5-vuotias, kun hän talvisodan syttyessä lähti mukaan lottatoimintaan yhdessä äitinsä kanssa. Aina äiti ei maatalon töiltään ehtinyt, ja silloin Pihlaja käveli kilometrin matkan yksin.

– Eikä silloin ollut teitä aurattu, mutta piti vain mennä, niin ikään pikkulottana toiminut Salme Kakkori lisää.

Hyvä ruokahan täällä on pääelinkeino ja myös ohjelmaa on ollut aivan tarpeeksi. Hierontaa, jalkahoitoa, käsihoitoa, luentoja ja aivotyötä, kauhajokelainen Annikki Ojala listaa tyytyväisenä lottakuntoutusviikon antia. Vieressä vasemmalla huonekaveri Kyllikki Ratus.

Kauhajokelaiset Annikki Ojala ja Kyllikki Ratus olivat talvisodan aikaan 12-vuotiaita ja heitä tarvittiin monenlaisiin juoksutytön töihin Kauhajoen sotasairaalaan.

– Kyllä sen lapsikin ymmärsi, kuinka kovaa aikaa se oli. Isommat sitten onneksi ohjasivat meitä, Ratus kertoo.

Kun sota alkoi, koulunkäynti loppui. Kansakoulusta laitettiin lomalle, mikä oli lapsille mukavaakin.

– Meistä tuli sitten sellaisia pikku apulaisia. Kun joka paikassa oli paljon lapsia, niin oltiin opittu kotona tekemään kaikenlaista. Ihmiset lahjoittivat vanhoja lakanoita sotasairaalaan ja revimme niistä haavansidontatarpeita. Lisäksi muistan olleeni Jukolan seurantalolla lapsenammana ja viemässä vanhuksille ruokaa, Ojala muistelee.

– Kyllä se on ollut hyödyksi meille, ei ole ollut peukalo keskellä kämmentä, kun olemme lähteneet maailmalle.

Naiset toteavat, että sodan loppu oli myös surunaikaa, sillä kaikki lottiin liittyvä piti hävittää, eikä mistään saanut puhua.

Millaisena äidin rooli sota-aikana on jäänyt mieleenne?

Ojala toteaa, että kyllä naisen rooli oli silloin raskas.

– Olen monta kertaa ajatellut, kuinka se äiti jaksoi. Mutta lapset sitten auttoivat toinen toistansa, ei siihen äitee keriinnyt joka hätähän.

Tämän ikäisellä ihmisillä on kuitenkin enää niin vähän tapahtumia, niin tätä kylpyläviikkoa me odotamme, kun tämä on kaksi kertaa vuodessa, jalasjärveläinen Kaisu Pihlaja sanoo.

Pihlaja kertoo sota-ajan opettaneen perheenäideille paljon päättäväisyyttä ja käytännön taitoja. Äidin piti osata ohjata ja olla auktoriteetti perheessä.

– Olihan se, kun isä joutui sotaan ja paras hevonen vietiin. Äiti jäi yksin meidän lasten, karjan ja maatilan kanssa. Mitä enemmän osasi niitä töitä tehdä ja hallita, ja mitä kuuliaisempia lapset olivat ja tekivät sitä mitä annettiin tehtäväksi, sitä paremmin pärjättiin, Pihlaja pohtii.

Pikkulotat peräänkuuluttavat vanhempien kunnioituksen tärkeyttä myös tässä ajassa.

– Ajattelisin että se on hyvin tärkeä asia, että nuoret katsovat kunnioittavasti vanhempiaan ja heidän tekemäänsä työtä. Tässä on juuri kysymys meidän lottienkin iästä, ei meitä saa ohittaa. Olemme tehneet suuren työn vapauden, hyvinvoinnin ja pärjäämisen puolesta, Pihlaja muistuttaa.

Kakkori kiittää, että monet nuoret tämän ymmärtävätkin.

– Kyllä sen näkee, kuinka on kotoa lähtenyt, Kakkori toteaa.

Yhteishenki tärkeää

Isänmaallisuuden lisäksi sota-ajoista on jäänyt elämään myös yhteisöllisyys. Talkootyö ja hyväntekeväisyys ovat kuuluneet naisten arkeen läpi elämän. Kakkorin mielestä onkin sääli, että nykyään ei enää niin tunneta talkoohenkeä.

– Siellä on mukavaa porukkaa aina, kun talkooväki kerääntyy, Kakkori kannustaa.

Pihlaja jatkaa, että yhteistyö ja toisten auttaminen kuuluu ihmisyyteen.

– Toivon että puhallettaisiin yhteen hiileen, että kaikki tulisi hyvin loppuunviedyksi. Erimielisyys vie hunningolle ja epäasiallisuuteen.

Pihlajaa ihmetyttää, kuinka ikävästi nykyään saatetaan puhua toiselle ihmiselle.

– Ennen sitä ei pidetty ollenkaan mahdollisena. Ei silloin saanut puhua pahasti toiselle, saati sitten valehdella.

Hänen mielestään olisi hyvä, jos uskonto olisi voimakkaammin esillä koulussa.

– Usko antaa meille perusturvan. Hädän aikana joka ikinen tarvitsee kuitenkin sellaista näkymätöntä, joka auttaisi, voimistaisi ja lohduttaisi, Pihlaja miettii.

Kakkori toivoisi, että myös opettajan kunnioitus tulisi takaisin kouluissa.

Millaisia terveisiä haluaisitte lähettää nuorille?

– Sanoisin, että ottakaa katekismus ja lukekaa kymmenen käskyä. Siinä on kaikki ne terveiset, mitä minä haluaisin sanoa. Siinä oppii paljon, mitä joka päivä tarvitsee, jalasjärveläinen Pihlaja ehdottaa.

Myös kauhajokelainen Kakkori on sitä mieltä, että kymmenen käskyä toimivat hyvänä ohjenuorana elämälle, mutta ehdottaa, että käskyt olisi hyvä päivittää nykykielelle.

– Sillä on väliä, millä sanoilla ne kerrotaan, että nuoret ymmärtäisivät ne paremmin. Myös Lotta-säännöt ovat hyvät.

Ojala toivoo, että nuoret liikkuisivat enemmän, silloin ei niin ehtisi pahantekoonkaan.

– Eikä kaikki tee.  Kännykänkäyttö saisi mennä vähemmäksi. Päässälaskua, kertolaskua, lukemista, se jää nuorilta monta kertaa sivuseikaksi. Lapsena pitäisi ottaa vähän toisenlainen asenne, Ojala lähettää terveisiä ja jatkaa:

– Jos nyt ajattelisi, että 17-vuotias nuori vietäisiin sotaan, niin ei kaikki pärjäisi. Mutta se oli silloin pakko, ei ollut kieltäytymismahdollisuutta.

Entä millaisia hyvinvointivinkkejä antaisitte?

Liikunta ja ahkera työnteko, vastaavat pikkulotat kuin yhdestä suusta hyvinvointivinkkejä tiedustellessani.

– Olen ajatellut, että kun lapsesta asti on pitänyt tehdä raskasta työtä, niin meidän luut on silloin vahvistuneet ja siitä olemme saaneet nauttia nyt. Ei sitä työtä silloin katseltu, että se olisi jotain helpompaa ja kevyempää lapsille, kaikkea piti tehdä, Ratus pohtii.

Ojalan mielestä tärkeintä elämässä on perhe, työnteko ja vastuu toisesta ihmisestä.

– Minullakin on lapsia ja lapsenlapsia neljässä polvessa ja Kyllikillä vielä enempi, viidessä polvessa. Ja kyllä liikunta on lääkettä, ei siitä mihinkään pääse.

Ikänsä tanssinut ja tanhunnut Ojala on lähtöisin isosta perheestä.

– Äiti pani heti auttamaan missä kynnelle kykeni, ja nuorempia holtaamaan. En ole sitä ikinä pitänyt pahana, että olen oppinut silloin tekemään työt, kaikki mahdolliset.

Myös työelämässä on tarvittu käteviä jalkoja.

– Se on kaikki tullut nyt eteen hyvänä. Ei ne jalat makaamalla tule. Vuosi sitten jouduin sängynpohjalle mutta sitten ajattelin, että minä en tänne jää, enkä jäänyt, nyt rollaattorin kanssa sujuvasti liikkuva 97-vuotias Ojala kertoo.

Myös Kakkorille voimistelu on ollut lapsesta asti mieluista.

– Minulla on ollut onni, että koulussa oli hyvä opettaja. Se innostus on kantanut.

Pihlaja uskoo myös positiivisella asenteella olevan iso merkitys.

– Positiivinen asenne ja kiitollisuus siitä, että tämä päivä on onnellisesti ohi. Kun fyysisesti on jo huonokuntoinen niin pikkuhiljaa tässä mennään, päivä kerrallaan eteenpäin.